mä huuudan vastatuuleen, mut kukaan ei kuule

On sellainen olo että tahtoisin kovasti maalata isoin, rajuin liikkein, kirkuvan punaisella maalilla sekasotkutaidetta ja sutia mustaa joukkoon. En tiedä miksi minun tekee mieli purkaa fiiliksiäni taiteeseen ja se on hieman hämmentävää.

Kaupassa käydessäni kuulokkeet korvissani soi tähän mielentilaan sopivaa musiikkia. Äänenvoimakkuus oli aikalailla kipurajalla.

Olen kokenut valtavaa tarvetta kuunnella Hectorin versiota "vastatuuleen" kappaleesta ja sen näkee turvonneista silmistäni.

Minulle naurettiin eilen koska juon kahvini mustana. Ostin myös mustan lampaan ja olen jo sivulla 380. Upposin mustaan ja tämän lampaaseen täysin, olen surullinen koska niistä on hankalaa tehdä jatko-osaa.

-Roosa-

It`s guud to be happy.

Takanani on pitkä viikko. Vasta tänään, sunnuntaina, noin puoli kahdentoista aikaan hoidettavien asioiden lista oli täytetty. Tai ainakin melkein koska suunnitelmissa ainakin on vielä lämmittää sauna ja pitää viime hetken lataushetki ennen ensi viikkoa. 

Viikkoon kuului aikaisia herätyksiä (ainakin torstaina kun sain jonkun ihmeen treenihulluuden olla salilla 6:30... :DD), koulua, paljon leipomista, asioilla ravaamista, lisää harrastuksien varaamista, treenaamista (tai ainakin jotain naama punaisena ja lähes melkein kuolleena hikoilua) ja yksi työsopimus. 

Erityisen iloinen olen varmaankkin laskusta jonka maksoin tänään. :D Luvassa on siis kokonainen vuosi kidutusta crossfitin ihanassa maailmassa!! Tässä olen nyt oikeastaan torstain aamutreeneistä lähtien miettinyt että kuinka huolissaan pitäisi olla. Ensinnäkin, minä, ei aamuihminen, on vapaaehtoisesti treenaamassa puoli seitsemältä aamulla ja saa siitä niin isot kiksit että ei malta odottaa enää ensi torstaihin. Minä, joka paloin Porisperessä pahasti vesikelloille niin että en voinut pukeutua paitaan, pestä hiuksiani, nukkua tai edes olla niin melkein suurin murhe on se että en pystynyt tuskaltani mennä treeneihin. Minä joka on pitänyt välipäiviä treeneistä kivoina, nyt niitä ei malttais enää pitää. Haluaa treenaamaan vaikka joka kolkka kropasta on i-han pik-ku-sen ki-pee. Kai tämä on joku ohi menevä tauti niinkun nuhakuume mutta.. Jos siis pointti tuli tästä selväks niin en tunnista itteeni sitten yhtään. :DD

Fiilistelyä vielä porisperestä 😍

Mutta nyt on aika valmistautua ensi viikkoon. 👋 (en tiedä jaksoiko joku oikeasti lukea koko puuduttavan tekstin tästä mun "treeni"hömpötyksestäni mutta pakko oli jonnekkin päästä purkamaan, kun ei ole treenejä tänään. :DD)

Henkiinjäämisilmoitus.

 Heippa, minä täällä. Se linnunpoikanen joka lensi pois pesästä ja on alkanut rakentaa omaansa. Ajattelin ilmoittaa että olen henkiinjäämistaistelussa edelleen hengissä olevien puolella. (Eli suuresti pahoitella aivan liian pitkää kirjoitustaukoa).

Olen jo jonkinaikaa kokeillut omia siipiäni. Ne ovat olleet yllättävän vahvat. Vaikka välillä onkin liidelty hyvinkin matalalla ja joskus syöksytty päistikkaa puuhun. Mutta ne ovat kantaneet minut tähän asti. Siipirikkoja matkan varrelle silti tulevaisuudessakin luultavasti mahtuu. Mutta ne ovat kantaneet. <3

Kaikenlaista osumaa siipeni ovat saaneet kyllä elämäni matkan varrella. En voi vielä sanoa niiden olevan täysin ehjät, mutta jonain päivänä. Jonain päivänä tahdon että siipeni nostavat minut vielä upeaan nousuun.

Omaa pesää rakentaessa on sattunut ja tapahtunut kaikenlaista. Menetystä, rikkoutuneita huonekaluja ja kodinkoneita, kouluyritystä, uusi harrastus, potkut, ystäviä & yksinäisyyttä ja uusia tuulia muttei ilman vastatuulta. Kaikesta huolimatta olen tässä, hiljalleen valmistautumassa uuteen nousuyritykseen.

Yritän taas kirjoitella hieman useammin, jos joitakin vielä kiinnostaa höpötykseni täällä? Ainakin tuntuu että olen jossain törmännyt vihdoinkin säkilliseen kirjoitusinspiraatiota. :--)

<3: Roosa

(ja anteeksi ylenpalttinen linnunpoikas- ja siipiteema, se vain jotenkin sopii ajankohtaisaiheisiini. :D)

Linnunpoikanen lensi pois pesästä...

...vaikka siitä tuntuu aina välillä että sitä pesää ei ole koskaan ollutkaan.

Aikalailla uunituore muumimuki löysi myös yksiööni aamuisten shoppailujen seurauksena. Nyt seurueeseeni on eksynyt siis Tuutikki jonka kanssa jakaa aamukahvi- ja iltateehetkeni, aikaisemman nenäliinapaketin lisäksi. Molemmat ovat kyllä aika hiljaisia, mutta plussaa on etteivät ne hauku. Vaikka haukkuvaa nelijalkaista minä aina niinä kaikkein yksinäisimpinä päivinä kaipaisinkin. Onhan minulla puhelinnumeroita joihin soittaa sellaisen päivän sattuessa kohdalle, mutta täytyy kyllä myöntää että niitä on aika vaikea halata.

Olen yrittänyt rakentaa sitä kuuluisaa omaa onneani, mutta välillä hukkaan kaikki palikat joista sitä kasata. Ja silloin minusta eniten tuntuu siltä että vapaaehtoisten etsimään auttajien jono on aika lyhyt. Onnistun löytämään palikoista osan kunnes jahdatessani seuraavaa, hukkaan uudelleen löytämäni.

Elämä on.

Linnunpoikanen lentää ensimmäistä kertaa pois pesästä; kantaako siivet?

Olen miljoonien tunteiden sekaisessa pyörremyrskyssä. Vaude, olenko minä todellakin tekemässä tätä? Muuttamassa omaan pikkuiseen suloiseen yksiööni, jossa saan sitten keitellä ihan yksinäni omat soppani. 

Olen innoissani, teen listoja mitä kaikkea olen jo hankkinut ja mitä kaikkea vielä tarvitsen. Sisustan jo mielessäni värimaailmoja, tekstuureja ja kuvioita. Odotan sitä että pääsen vanhasta ympäristöstä aloittamaan oman itsenäisen elämän.

Mutta pelkään. Pelkään oikeastaan aika paljon. Mitä sitten jos? Mitä minä sitten teen? Fiilikset vaihtuvat hetkittäin ja päivittäin. 

Kyllä minä osaan ruokani laittaa, vaikka suttaankin senverran paljon, ettei ruokalappu olisi pahitteeksi. Kyllä minä osaan pyykkini pestä, mutta kaappiin laskostamisesta ei oikein tule mitään. Kauppakassitkin saan kotiini kannettua, mutta milloinkohan siihen tottuu ettei niitä olekaan enää kahdeksaa täysinäistä. 

Tällähetkellä tekemistä on vielä aikalailla paljon, haarukoiden ja veitsien ostamisesta aina sähkösopimuksen ja kotivakuutuksen tekemiseen. Pitäisi ehkä hetken malttaa ottaa iisisti kaiken uuden kanssa, sillä hiljaa hyvää tulee. 

En keksi miten tiivistäisi kaiken yhteen otsikkoon. :)

Jalkojen alla narskuvaa puuterilunta, aivan liian paljon aivan liian vahvaa kahvia, kuuman suihkun mukana viemäriin virtaavia kyyneliä, hevosvoimia, tyhjillään olevia halivarastoja. Kasa tekemättömiä (koulu)tehtäviä, vielä isompi kasa ahdistusta.

Mutta silti on vielä hieman toivoa paremmasta huomisesta.

Tällaista tänään. <3:Roosa

I'll survive because i want to enjoy of my life.

Tämän syksyn lähestulkoon tauoton sade ja tuulentuiverrus on totisesti testannut minua. Alamäki oli niin jyrkkä että on ollut suuria vaikeuksia saada vauhti hiipumaan alaspäin mentäessä. Pohjalle mätkähdettiin ja kovaa, mutta nyt olen jo löytänyt ensimmäisen tikapuun joka toivottavasti johdattaa minua takaisin ylöspäin. Kumpa vaan jaksaisin pitää siitä lujasti kiinni. Välillä on päiviä, jolloin mieleni tekisi irroittaa otteesta, mutta olen vain purrut lujaa hammasta ja kitkutellut seuraavaan päivään. 

Olen tuntenut itseni hirmu yksinäiseksi, mutta löytänyt myös oman minäni tuntemasta kiitollisuutta niitä ihmisiä ja eläimiä kohtaan jotka jaksavat edelleen jatkaa yhteistä polkua kanssani. Niissäkin laatu onneksi korvaa määrän. 

Jotain iloistakin on tämän kaiken harmauden ja ankeuden keskellä päässyt tapahtumaan. Omaan ikämittariini nimittäin tuli täysi-ikäisyyden lukema täyteen. Aikuiseksi itseäni en kyllä vielä tunne, joten minua voi aikuisuuden sijasta kutsua täysi-ikäiseksi. 

Haluaisin kovasti jo kokeilla omia siipiäni, mutta olen vielä hieman epävarma miten ne kantavat. Voi olla että niillä pääsee upeaan uuteen nousuun tai sitten vain mätkähtää suoraan pesäpuusta alas. 

Onneksi ostin juuri astetta isomman kahvimukin, jonka sitten aamuisin täytän ääriään myöten täyteen, joten ehkä tästä syksystä sitten kuitenkin selvitään. Keväällä herään taas uudestaan henkiin. 

Jospa tämä kaikki onkin vain pahaa talviunta.