Tämän syksyn lähestulkoon tauoton sade ja tuulentuiverrus on totisesti testannut minua. Alamäki oli niin jyrkkä että on ollut suuria vaikeuksia saada vauhti hiipumaan alaspäin mentäessä. Pohjalle mätkähdettiin ja kovaa, mutta nyt olen jo löytänyt ensimmäisen tikapuun joka toivottavasti johdattaa minua takaisin ylöspäin. Kumpa vaan jaksaisin pitää siitä lujasti kiinni. Välillä on päiviä, jolloin mieleni tekisi irroittaa otteesta, mutta olen vain purrut lujaa hammasta ja kitkutellut seuraavaan päivään.
Olen tuntenut itseni hirmu yksinäiseksi, mutta löytänyt myös oman minäni tuntemasta kiitollisuutta niitä ihmisiä ja eläimiä kohtaan jotka jaksavat edelleen jatkaa yhteistä polkua kanssani. Niissäkin laatu onneksi korvaa määrän.
Jotain iloistakin on tämän kaiken harmauden ja ankeuden keskellä päässyt tapahtumaan. Omaan ikämittariini nimittäin tuli täysi-ikäisyyden lukema täyteen. Aikuiseksi itseäni en kyllä vielä tunne, joten minua voi aikuisuuden sijasta kutsua täysi-ikäiseksi.
Haluaisin kovasti jo kokeilla omia siipiäni, mutta olen vielä hieman epävarma miten ne kantavat. Voi olla että niillä pääsee upeaan uuteen nousuun tai sitten vain mätkähtää suoraan pesäpuusta alas.
Onneksi ostin juuri astetta isomman kahvimukin, jonka sitten aamuisin täytän ääriään myöten täyteen, joten ehkä tästä syksystä sitten kuitenkin selvitään. Keväällä herään taas uudestaan henkiin.
Jospa tämä kaikki onkin vain pahaa talviunta.