It`s guud to be happy.

Takanani on pitkä viikko. Vasta tänään, sunnuntaina, noin puoli kahdentoista aikaan hoidettavien asioiden lista oli täytetty. Tai ainakin melkein koska suunnitelmissa ainakin on vielä lämmittää sauna ja pitää viime hetken lataushetki ennen ensi viikkoa. 

Viikkoon kuului aikaisia herätyksiä (ainakin torstaina kun sain jonkun ihmeen treenihulluuden olla salilla 6:30... :DD), koulua, paljon leipomista, asioilla ravaamista, lisää harrastuksien varaamista, treenaamista (tai ainakin jotain naama punaisena ja lähes melkein kuolleena hikoilua) ja yksi työsopimus. 

Erityisen iloinen olen varmaankkin laskusta jonka maksoin tänään. :D Luvassa on siis kokonainen vuosi kidutusta crossfitin ihanassa maailmassa!! Tässä olen nyt oikeastaan torstain aamutreeneistä lähtien miettinyt että kuinka huolissaan pitäisi olla. Ensinnäkin, minä, ei aamuihminen, on vapaaehtoisesti treenaamassa puoli seitsemältä aamulla ja saa siitä niin isot kiksit että ei malta odottaa enää ensi torstaihin. Minä, joka paloin Porisperessä pahasti vesikelloille niin että en voinut pukeutua paitaan, pestä hiuksiani, nukkua tai edes olla niin melkein suurin murhe on se että en pystynyt tuskaltani mennä treeneihin. Minä joka on pitänyt välipäiviä treeneistä kivoina, nyt niitä ei malttais enää pitää. Haluaa treenaamaan vaikka joka kolkka kropasta on i-han pik-ku-sen ki-pee. Kai tämä on joku ohi menevä tauti niinkun nuhakuume mutta.. Jos siis pointti tuli tästä selväks niin en tunnista itteeni sitten yhtään. :DD

Fiilistelyä vielä porisperestä 😍

Mutta nyt on aika valmistautua ensi viikkoon. 👋 (en tiedä jaksoiko joku oikeasti lukea koko puuduttavan tekstin tästä mun "treeni"hömpötyksestäni mutta pakko oli jonnekkin päästä purkamaan, kun ei ole treenejä tänään. :DD)

Henkiinjäämisilmoitus.

 Heippa, minä täällä. Se linnunpoikanen joka lensi pois pesästä ja on alkanut rakentaa omaansa. Ajattelin ilmoittaa että olen henkiinjäämistaistelussa edelleen hengissä olevien puolella. (Eli suuresti pahoitella aivan liian pitkää kirjoitustaukoa).

Olen jo jonkinaikaa kokeillut omia siipiäni. Ne ovat olleet yllättävän vahvat. Vaikka välillä onkin liidelty hyvinkin matalalla ja joskus syöksytty päistikkaa puuhun. Mutta ne ovat kantaneet minut tähän asti. Siipirikkoja matkan varrelle silti tulevaisuudessakin luultavasti mahtuu. Mutta ne ovat kantaneet. <3

Kaikenlaista osumaa siipeni ovat saaneet kyllä elämäni matkan varrella. En voi vielä sanoa niiden olevan täysin ehjät, mutta jonain päivänä. Jonain päivänä tahdon että siipeni nostavat minut vielä upeaan nousuun.

Omaa pesää rakentaessa on sattunut ja tapahtunut kaikenlaista. Menetystä, rikkoutuneita huonekaluja ja kodinkoneita, kouluyritystä, uusi harrastus, potkut, ystäviä & yksinäisyyttä ja uusia tuulia muttei ilman vastatuulta. Kaikesta huolimatta olen tässä, hiljalleen valmistautumassa uuteen nousuyritykseen.

Yritän taas kirjoitella hieman useammin, jos joitakin vielä kiinnostaa höpötykseni täällä? Ainakin tuntuu että olen jossain törmännyt vihdoinkin säkilliseen kirjoitusinspiraatiota. :--)

<3: Roosa

(ja anteeksi ylenpalttinen linnunpoikas- ja siipiteema, se vain jotenkin sopii ajankohtaisaiheisiini. :D)

Linnunpoikanen lensi pois pesästä...

...vaikka siitä tuntuu aina välillä että sitä pesää ei ole koskaan ollutkaan.

Aikalailla uunituore muumimuki löysi myös yksiööni aamuisten shoppailujen seurauksena. Nyt seurueeseeni on eksynyt siis Tuutikki jonka kanssa jakaa aamukahvi- ja iltateehetkeni, aikaisemman nenäliinapaketin lisäksi. Molemmat ovat kyllä aika hiljaisia, mutta plussaa on etteivät ne hauku. Vaikka haukkuvaa nelijalkaista minä aina niinä kaikkein yksinäisimpinä päivinä kaipaisinkin. Onhan minulla puhelinnumeroita joihin soittaa sellaisen päivän sattuessa kohdalle, mutta täytyy kyllä myöntää että niitä on aika vaikea halata.

Olen yrittänyt rakentaa sitä kuuluisaa omaa onneani, mutta välillä hukkaan kaikki palikat joista sitä kasata. Ja silloin minusta eniten tuntuu siltä että vapaaehtoisten etsimään auttajien jono on aika lyhyt. Onnistun löytämään palikoista osan kunnes jahdatessani seuraavaa, hukkaan uudelleen löytämäni.

Elämä on.

Linnunpoikanen lentää ensimmäistä kertaa pois pesästä; kantaako siivet?

Olen miljoonien tunteiden sekaisessa pyörremyrskyssä. Vaude, olenko minä todellakin tekemässä tätä? Muuttamassa omaan pikkuiseen suloiseen yksiööni, jossa saan sitten keitellä ihan yksinäni omat soppani. 

Olen innoissani, teen listoja mitä kaikkea olen jo hankkinut ja mitä kaikkea vielä tarvitsen. Sisustan jo mielessäni värimaailmoja, tekstuureja ja kuvioita. Odotan sitä että pääsen vanhasta ympäristöstä aloittamaan oman itsenäisen elämän.

Mutta pelkään. Pelkään oikeastaan aika paljon. Mitä sitten jos? Mitä minä sitten teen? Fiilikset vaihtuvat hetkittäin ja päivittäin. 

Kyllä minä osaan ruokani laittaa, vaikka suttaankin senverran paljon, ettei ruokalappu olisi pahitteeksi. Kyllä minä osaan pyykkini pestä, mutta kaappiin laskostamisesta ei oikein tule mitään. Kauppakassitkin saan kotiini kannettua, mutta milloinkohan siihen tottuu ettei niitä olekaan enää kahdeksaa täysinäistä. 

Tällähetkellä tekemistä on vielä aikalailla paljon, haarukoiden ja veitsien ostamisesta aina sähkösopimuksen ja kotivakuutuksen tekemiseen. Pitäisi ehkä hetken malttaa ottaa iisisti kaiken uuden kanssa, sillä hiljaa hyvää tulee. 

En keksi miten tiivistäisi kaiken yhteen otsikkoon. :)

Jalkojen alla narskuvaa puuterilunta, aivan liian paljon aivan liian vahvaa kahvia, kuuman suihkun mukana viemäriin virtaavia kyyneliä, hevosvoimia, tyhjillään olevia halivarastoja. Kasa tekemättömiä (koulu)tehtäviä, vielä isompi kasa ahdistusta.

Mutta silti on vielä hieman toivoa paremmasta huomisesta.

Tällaista tänään. <3:Roosa

I'll survive because i want to enjoy of my life.

Tämän syksyn lähestulkoon tauoton sade ja tuulentuiverrus on totisesti testannut minua. Alamäki oli niin jyrkkä että on ollut suuria vaikeuksia saada vauhti hiipumaan alaspäin mentäessä. Pohjalle mätkähdettiin ja kovaa, mutta nyt olen jo löytänyt ensimmäisen tikapuun joka toivottavasti johdattaa minua takaisin ylöspäin. Kumpa vaan jaksaisin pitää siitä lujasti kiinni. Välillä on päiviä, jolloin mieleni tekisi irroittaa otteesta, mutta olen vain purrut lujaa hammasta ja kitkutellut seuraavaan päivään. 

Olen tuntenut itseni hirmu yksinäiseksi, mutta löytänyt myös oman minäni tuntemasta kiitollisuutta niitä ihmisiä ja eläimiä kohtaan jotka jaksavat edelleen jatkaa yhteistä polkua kanssani. Niissäkin laatu onneksi korvaa määrän. 

Jotain iloistakin on tämän kaiken harmauden ja ankeuden keskellä päässyt tapahtumaan. Omaan ikämittariini nimittäin tuli täysi-ikäisyyden lukema täyteen. Aikuiseksi itseäni en kyllä vielä tunne, joten minua voi aikuisuuden sijasta kutsua täysi-ikäiseksi. 

Haluaisin kovasti jo kokeilla omia siipiäni, mutta olen vielä hieman epävarma miten ne kantavat. Voi olla että niillä pääsee upeaan uuteen nousuun tai sitten vain mätkähtää suoraan pesäpuusta alas. 

Onneksi ostin juuri astetta isomman kahvimukin, jonka sitten aamuisin täytän ääriään myöten täyteen, joten ehkä tästä syksystä sitten kuitenkin selvitään. Keväällä herään taas uudestaan henkiin. 

Jospa tämä kaikki onkin vain pahaa talviunta. 

Aamusumua ilmassa

Syksyn saattaa jo aistia ilmassa. Aamuisin piiloudun jättimäiseen kaulahuiviini, enkä luovu siitä päivän aikana.

Yritän keksiä keinoja miten pikimustat silmänaluseni ei olisi ihan niin mustat, keinoja miten saada aikaiseksi tarttua läksykirjoihin. 

Yritin pitää kahvilakkoakin muutaman viikon ajan, mutta taisin luopua siitä ennen kuin tilanne alkaa käydä liian toivottomaksi. 

Vaikka stressikäyrä nousee välillä jatkuvasti kasvavan läksyvuoren vuoksi, havahduin eräs päivä tajuamaan, että tämä on oikeasti Uusi Yritys. 

Olen joka aamu voihkaissut herätyskellon kilkattaessa, mutta kiltisti silmät puoliksi kiinni suunnistanut sinne mistä kahvin huumaava tuoksu leijailee sieraimiini ja nieltyäni viimeisenkin pisaran isosta mukistani lähtenyt aamusumun keskelle ihmettelemään maailmaa. Eli toisin sanoen kasvattamaan läksyvuorta, jonka valloituksen voisin suosiolla jättää välistä ja mennä päiväunille. 

Mutta silti, harvoin pystyn sanomaan näin, mutta kun vertaan Siihen Edelliseen Kertaan, olen ihan hiton ylpeä itsestäni. 

<3:Roosa

Story of the "black dog"

Video sai aikaan ehkä suurimmat kylmänväreet ihan hetkeen. 

Eipä minulla taida olla enää enempää sanoja tälle päivälle.

<3:Roosa

Helsinkiwiikendi

 Nyt vihdoinkin on pienen huilitauon paikka. Muutama viikko ennen elokuunkymmenettä aikaa ottaa rennommin. (Ikäänkuin vatsanpohjassani lepattelevat perhoset isoine siipine sallisivat sen.) Aloitin arjen huumasta -palautumisprojektini Hesan reissulla, aina se vaan on yhtä kivaa, näin maalaisenakin.

Pakollisen Helsingin matkakohteen muistokuva. Aina yhtä hyvää.

Nautimme hyvästä ruuasta, koirakamusta ja tämän koirankarvoista ja muutamasta muustakin eläimestä. Nauroimme hassuille teeveeohjelmille, jonka tähtiä sitten tapitimme Helsingin elämässä shoppailureissuillamme. 

Söimme ja teimme hassunhyvää ruokaa. Jälkkäriksi vedimme navan täyteen herkkuja. 

BÖööÖÖÖöÖ

MuUUuuUuuuuu

 Hieman erilaisella Helsinkireisulla tutustuin todellisiin sielunkumppaneihini. Kaikkein lähemmin ymmärsimme toisiamme possujen kanssa.

Muutaman päivän mietin, mutta sitten tyhjäsin pankkitiliäni oikein urakalla. Perhoset taitavat alkaa villiintyä. 

Hassuhupsu koiruli mikä kyllä jos joku sulattaa sydämen ja vie pois viimeisenkin ressin arjesta. 

Ainiin, olihan se minun siskonikin matkassa, meinasin jo unohtaa. ;) Suurensuuri kiitoshalaus viikonlopusta täältä metsän siimeksestä. Olet aina yhtä ihana. :--) <3

-Roosa-

Perhosia kaikkialla.

Olen pyöräillyt töistä kotiin täysi hymy huulilla katsellessani kesäkukkasten täyttämää kirjavaa maisemaa perhosilla koristeltuna, tuntenut ripauksen yksinäisyyttä ja halipulaa, kantanut silmissäni monta säkillistä väsymystä, mutta ollessani edelleen hengissä, olen erittäin ylpeä.

Onkohan mahtanut olla yhtään aamua, jolloinka en olisi painanut torkkua vielä sen yhden viimeisen kerran. Kahvia olen joutunut keittämään yleensä vielä toisenkin ja kolmannenkin kerran päivässä, vaikka yleensä pärjään yhdellä. Ei ole enää montaa herätystä jäljellä. 

Elämässäni on tapahtunut (ehkä) liian paljon viime kuukausina, vaikka todellisuus on se että työpäivän jälkeen olen kaatunut suorinta tietä kuin raskaan työn raataja sohvalle nukkumaan. 

Tämän viikon suurin shoppailuni on ehkä uusi lukuvuosikalenteri. *Vatsanpohjassani muljahtelee.* Olen päättänyt saattaa loppuun sen minkä jätin viimeksi kesken. Olen viime kertaa paremmin valmistautunut Uuteen Yritykseen.

Loppukesän suunnitelmissa on ainakin mennä talviunien tapaisille kesäunille. Ehkä käydä tankkaamassa lisää jäätelöä moottoriin ja käynnistää se.

-Roosa-

Onnellinenonneton.

En osaa enää päättää pitäisikö itkeä vai nauraa. Yhä useammin valitsen spotifystä ne biisit mitä kuuntelen kun mikään muu biisi ei enää auta. Toisaalta taas nauran olemattomat vatsalihakseni kipeäksi ja mietin kuinka minun elämäni on ihanaa.
Keitän itselleni tarpeeksi monta kupillista pakuriteetä ja yritän rauhoittua. Ei ole mitään syytä olla onneton. Silti on menossa jo toinen nenäliinapaketti tänään.
Viljelen hymyilevää hymiötä melkein enemmän kuin surullista, toisin kuin viime talvena. Nautin elämästä ja uusi elämäntapa on tuonut paljon ihanamman fiiliksen niin mielelle kuin keholle. Olen 51% varma seuraavasta siirrostani, koska luulen että pystyisin siihen minkä jätin viimeksi kesken. Peilistäkin katsoo jo hieman parempi peilikuva. On vapaampi hengittää kuin viime talvena.
Silti jokin pitää tiukasti minusta kiinni. Mutta ehkä nyt minulla on mahdollisuudet ravistella se irti. Aion tehdä sen, en anna sen ohjata minua enää. Haluan olla vapaa, se oikea minä.

joulunvaloa

Yksi sana mikä kuullostaa tällähetkellä korviini aivan mahtavalta on loma. En ole kait ainoa ketä rakastaa pitkiä aamu-unia ja kiireettömyyttä. Vaiko?
Tietysti täytyy sanoa yksi sana teille ihanaiset ketkä olette täällä blogissa viettäneet arvokasta aikaanne, anteeksi, pitkän postaustaon jälkeen. Yritän selittää tekosyitä sille, mutta yksinkertaisesti tämä kaikki väsymys, puutostila inspiraatiosta yhtään mihinkään ja muutamat hieman huonomman fiiliksen päivät eivät ole innostaneet minua kantamaan kameraani mihinkään, kirjoittamaan yhtään mistään eikä edes avaamaan blogiani.
Tietysti olen pyöritellyt mielessäni ajatusta "minun ehkä pitäisi kirjoittaa blogianikin" mutta sille tasolle se on kyllä tainnut jäädä. Päiväkirjastani olen kyllä tainnut sivuja tuhlata, mutta ehkä haluan kuitenkin pysyä täällä blogissa tämän kaamosmasiksen aikanakin positiivisena.
Yritetään kaikki luoda valoa kynttilöillä ja piparintuoksulla tähän mustaan ankeaan pimeyteen. Tontut vilahtelee ikkunoissa ja toivotaan että se pukkikin pääsee tuolla loskasäässä edes jonnekkin kulkemaan. Tänne se taisi vähän niinkuin jo nopeasti keritä piipahtamaan koska minun pimeään, märkään ja liukkaaseen säähän tuo kyllä valoa tällä hetkellä suurensuuri omppukoneen näyttö!! Lompakolle oli kyllä tehokas ja nopea dieetti mutta hymyilin/hymyilen kuulemma kuin hangon keksi. :D Ja no, täytynee kyllä myöntää että aikas kiva tällä on skriivailla tätäkin blogitekstiä.

Viettäkäähän kuulkaas oikein ihana joulu te siellä ruudun takana!! Syökää masu turvoksiin pipareita ja suklaata, hihkukaa onnesta avatessanne lahjoja ja hiippailkaahan yöllä siinä uudessa pehmeässä yöasussanne napsimaan vielä vaikka laatikonrippeitä!! *<:)

<3: Roosa

Onnellisuus tulee silloin kuin vähiten sitä odotat

TTämä oli ilta täynnä onnellisuutta. Mitä ihmeellisempiä luontomaisemia, koirakavereita, kamera ja tieto siitä, että syksyinen loma alkoi tänään, niin miksi ihmeessä olisin silloin surullinen?

Ei ole niin kaunista otsikkoa, mikä kuvaisi luonnon kauneutta.

Vielä on syksyn kauniit hetket käsillä, ennen niitä loskaräntäpäivityksiä facebookissa. Aamuisin bussissa ihastelen auringonnousua ja maailman kauneutta. Välillä olen kyllä niin väsynyt että laitan suosiolla silmät kiinni ennen koulun alkua.
Ihan vähän olen kyllä jännäpissa housuissa siitä pimeydestä minkä tiedän syksyisin tulevan. Sen pimeyden, kun olen kävelyllä, enkä näe omia jalkojani. Ne mahdolliset sähkökatkokset, kun en uskalla nukkua yksin omassa huoneessani. Sen pimeyden mikä sumentaa ja vääristää syksyisin ajatuksiani.
Onneksi minulla on monta valoa tässä syksyssä. Ystäviä, koira- ja heppakavereita, uusia suklaamakuja, kynttilöitä ja rakkautta.

Ihmeellisyyden valtakunta, kaunis luonto

Hupsista ja heippatirallaa. Elämä on mukamas ollut niin kiireistä ettei yhdelle blogitekstille ole ollut aikaa. Ehkä sen voikin laittaa syyksi, ehkä se on enemmän väsymystä, enemmän kiinnostuksen puutetta. Koulun jälkeen kun yleensä ampaisen päikkäreille, jotta jaksaa mennä sitten illalla nukkumaan.

Eilen, perjantaina ampaisin kyllä koulun jälkeen katsomaan kauniita luonnonmaisemia, ylisöpöjä kisuja ja heppalaitumia. Muistin sentään ottaa kameran mukaan. :)

...katsokaa nyt, ei voi kuin hymyillä ja olla aidosti onnellinen.

Syksyinen luontokin saa aikaan wau-elämyksiä. Kauneutta kun on niin paljon kaikkialla.

Ja sitten ihmeteltiin vielä luonnon kiertokulkua. On se luonto ihmeellinen maailma. (...vaikka vähän kävi pikku päästäistä sääliksi...)

i have to remember to drink my morning coffee

Olohuoneen puisella ikkunalaudalla on mielestäni paras paikka kuvata kahvikuppia.
Tänään olen niin tavattoman väsynyt että unohdan jopa juoda kahvini ja menen vain jatkamaan unia. Onneksi on viikonloppu. Kahvin kerkeää juomaan myöhemminkin.
Toinen kouluviikko on nyt ohi ja vielä pitäisi jaksaa kolme vuotta miinus kaksi viikkoa.
Olen väsymyksestä huolimatta ainakin suurinpiirtein onnellinen.
Halusin vain tulla kertomaan olevani väsynyt ja että juuri tuo kahvikuppi lojuu vieressäni ja alkaa olla jo kai tarpeeksi kylmää, koska se kuulemma kaunistaa. ((mutta maha ei kestä niin paljoa kuin naama vaatii))

Jotain kuvia kesältä, helteistä ja onnellisuudesta.

Palaan kesähelteisiin muistoissa, koska syksyn ilmapiiri alkaa jo uhkaavasti lähestyä. Ne sateiset illat joina käpertyä viltin sisään kynttilän valoon syömään ehkä sukulaatia ja heräämään ennen auringonvaloa koulun piinapenkkiin ja piirtämään oppikirjoihin jotain mikä ei liity millään tavalla oppiaineeseen. Ja tietysti odottamaan lunta, ja kun se tulee, odottamaan kesähelteitä.
Ja sitten vielä pitäisi elää hetkessä.

hurjaa kyytiä vuoristoradalla.

Kesän viimeinen huvipuistolaite on tämänpäiväinen tunteiden vuoristorata. Ylös alas ja pää alaspäin ympäri. Oksettaa itkettää jännittää naurattaa.
Edes kesän huvipuistoreissu ei pärjää tämän vuoristoradan kyydille.

Huomenna lähden opintielle etsimään reittiä tulevaisuuteen. Saa nähdä mistä sitä sitten itsensä löytänee.
Jännittää vähän että löydänkö edes oikeaa koulurakennusta.
Wish me luck.

kesän sinisiä hetkiä

Olen istunut mustikkamättäällä jo kaksi kertaa tänä kesänä. Mielestäni se nyt on vaan se kesän juttu, ne mustikkakädet.
Paljon on vielä kesän juttuja tekemättä, vaikka kesätyöt onkin jo tehty.

Minä haluaisin lapsuuden kesät takaisin.